Oikein vai vasein?

Kyse saattaa olla markkinoista, kyvystä ilmaista ja tuoda esille kaupallisia tiedotteita. Siis kyvystä mainostaa. Se on yksi pointti. Toinen pointti voi olla se, että ihmisen käsityskyvyssä on pahemmanlaatuisia aukkoja, joita kutsutaan myös sivistyksen puutteeksi. Kolmas pointti voi olla, että ketään ei enää kiinnosta. EVVK. Se Suomen suurin työnantajaliitto.

Olin siis todistamassa (jälleen kerran) outoa näytelmää ihmisyyden rappiosta (sekä itse esityksessä, että teatteritapahtumassa). Paikalle oli vaivautunut kourallinen ihmisiä, siis kourallinen. Se oli outoa.  Olin siitä hyvin ihmeissäni, koska kyseessä oli nimittäin aikamme (Suomilandian) yhden suurimman ja hullunkurisemman teatterintekijän (puolihulluneron) Juha Mustanojan uusin teatteriesitys Maatuska (Aurinkoteatteri), joka on räävitön, sekopäinen, oivaltava, hauska ja nerokas näytelmä, joka kuvaa tätä narsistista aikaamme niin hienovaraisen taidokkaasti, että ihan huimaa ajatella, että on tosiaan olemassa näin lahjakkaita ja oivaltavia ihmisiä, jotka oikeasti välittävät maailmasta ja sen menosta. Ja ihmisistä. Kyse oli siis The teatteriesityksestä, ei mistään korkeakulttuuri happeningista, jossa viisikymppinen nainen näyttelee seitsemäntoistavuotiasta neitsyttä tiukkaan kiristetyssä korsetissa, joka saa maitorauhaset ponnahtamaan pelokkaasti esille. Esityksestä, joka on oodi tylsyydelle ja markkinakoneistolle – jakkupukusukupolvelle. Ei nyt ollaan asian ytimessä – ihmiskunnan sielussa. Joku oikeasti yrittää etsiä sitä.

Mikäli Mustanojaa ei tuota pikaa kanonisoida (tiedän: hirveä termi) sukupolvensa merkittävämmäksi teatterintekijäksi, niin jotain on pahasti vialla maassamme. Enkä nyt puhu hallituksen viimeaikaisista sekoiluista, jotka tiedoksi kaikille vaan: tulevat jatkumaan hamaan loppuun saakka. Hallitusten tarinat ovat aina synkkiä ja opettavaisia kansansatuja. Ne kootaan myöhemmin yhteen ja aletaan kutsua historiaksi. Historia toistaa itseään, jahtaa omaa häntäänsä. Tai tässä tapauksessa #Stubb Sipilän. Ei kyse ei ole siitä! Puhun siitä, että miksi merkitykselliset asiat eivät enää kiinnostaa ihmisiä. Tällaiseen esitykseen pitäisi olla satojen metrien jonot. Karnevaalin pitäisi olla täydessä käynnissä, laulun pitäisi soida, rumpujen päristä ja maan täristä. Oikein vai vasein?

Mutta nyt on aika ottaa #selfie ja twiitata se jaettavaksi digitaaliseen tyhjyyteen. Klonks! Sinne meni. Naama on nyt ehkä tykättävänä jossain päin maailmaa.

Häpeä joutua naurunalaiseksi on yksi aikamme suurimmista peloista. Suomi kansakuntana on tämän listan kärkipäässä. Kun sen tekee rohkea taiteilija, joka pistää itsensä likoon, niin voit olla varma, että se ei aiheuta ainuttakaan keskustelua kulttuuritoimituksissa. Ei mitään. Kukaan ei edes tiedä, että tällaista teatteria tehdään luomakunnan reuna-alueella.  Mutta juuri sen Juha Mustanojan Maatuskansa kanssa tekee, hypyn täydelliseen kierkegaardilaiseen pimeyteen, koska hän uskoo, että siellä kuilun pohjalla on joku ottamassa häntä vastaan. No, siellähän ei tieteenkään ole ketään, tiedoksi vaan, mutta Juha kuitenkin hyppää, koska hän on oikea taitelija.

Hesarin kulttuurisivuilla ei ole mainintaa tai arvostelua Maatuskasta, ei mitään. Nada. Mutta kahden sivun juttu oli siitä minkälaista taidetta Kyösti Kakkonen omistaa. Siis kulttuurisivuilla. Tokmanni mies ei niin taiteesta välitä tai ymmärrä, mutta tästä Hesari oli kiinnostunut. Sehän on taidetta. Saan juuri tiedon nappikuulokkeeseeni, että myös toinen omituinen uutinen on nähnyt päivänvalon. Eräältä teatterilta ollaan laskuttamassa pari tonnia Tove Janssonin nimen käytöstä. Siis nimen. Nyt ei kyllä kaikki muumit ole laaksossa. Olen aika tyrmistynyt. Ymmärrätte kaiketi pointtini. Sitä ei tarvitse vääntää rautalangasta.

Suomessa elää vahvana lannistamisen kulttuuri. Kun joku on erilainen tai rikkoo kansakunnan pyhiä tabuja, niin koneisto mankeloi, vähättelee ja lanaa tällaisen yksilön littanaksi, puristaa siitä hengen ja heittää biojäteastiaan. Niin kävi Harro Koskiselle, niin voi käydä myös Juha Mustanojalle, niin voi käydä kenelle tahansa, jolla on kutsumus etsiä tietoa ja elämänviisautta- rakkautta, joka voi muuttaa maailmaa ja antaa ihmisille toivoa jota niin kipeästi tarvitsemme tänä pimeänä ja sateisena marraskuun päivänä.

AURINKOTEATTERI: MAA-TUSKA 5.11. – 10.12.2015

Pelkoa ja inhoa Suomessa

Kolumni Lumooja lehteen 20.10.15

Kuvat rikkoutuneista ikkunoista Pariisin keskustassa muistuttavat vielä pitkään sanan mahdista. Sanat – oikein kohdistettuna – voivat muuttaa maailmaa, tai tuhota sen. Kirjailijan on tunnettava oma vastuunsa, mutta uskallettava myös toteuttaa vapauttaan. Mikään mahti maailmassa ei voi evätä tätä oikeutta yksipuolisesti. Kirjailijoita on aina kuunneltu, kun maailma on ajautunut törmäyskurssille tai kun valtaapitävät ovat kääntyneet omaa kansaansa vastaan. Tilanne, jossa Suomi (tahtomattaan) joutuu ottamaan sotaa pakenevia ihmisiä huostaansa, on saanut kansan jakautumaan kahtia. On syntynyt puhetta, jollaista emme ole aikaisemmin kuulleet. Aseet (vielä) on korvattu sanoilla, mutta niiden tarkoitusperä on sama. On syntynyt vihapuhekulttuuri. Ihminen, joka on tottunut ajattelemaan ja pohtimaan näkemäänsä on ymmällään. Tila keskustelulle on kaventunut olemattomiin, television ajankohtaisstudiot on kansoitettu ihmisillä, jotka edustavat mielipiteiden ääripäitä ja jotka ovat lakanneet kuuntelemasta naapuria. Vain se ”miltä musta tuntuu” on merkityksellistä. Tosiasioista tai niistä johdetuista argumenteista kukaan ei ole juuri kiinnostunut. Olemme luoneet kulttuurin, jossa huudamme toistemme ohi. Poliittinen eliitti toistaa ulkoa opittuja fraaseja, jotka on kirjattu hallitusohjelmaan. On toki myös takinkääntäjiä ja hännystelijöitä. Suurin osa kirjailijoista on hiljaa, eivät sano mitään tai keneltäkään ei ole kysytty mitään tai ketään ei oikeastaan kiinnosta kuulla heidän mielipiteitään. Samaan aikaan kustantamot miettivät keneltä julkkikselta olisi kannattavinta tilata paljastuskirja.

Suomi on aina ollut yhden totuuden maa. Muunlaiset totuudet eivät ole tänne mahtuneet, ne on kuihdutettu hengiltä. Kirjailija Umayya Abu-Hanna kirjoitti vuonna 2012 Helsingin Sanomiin artikkelin, jossa hän ruoti Amsterdamiin lähtönsä syitä; hänen adoptiotyttärensä oli joutunut rasismin kohteeksi. Tätähän kansankunta ei sulattanut. Se oli pahoittanut mielensä. Suomiko muka rasistinen maa. Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin kritisoi Abu-Hannan negatiivista kuvaa Suomesta. ”Keskustelu” kuihtui kasaan muutamassa viikossa, kunnes se heräsi taas eloon muutama viikko sitten, kun Irakista ja Syyriasta alkoi saapua apua tarvitsevia ihmisiä maamme rajoille. On omituista, ettei tästä kaikesta ole kirjoitettu enemmän kirjoja tai ehkä on, mutta niitä ei ole julkaistu. Me tarvitsemme uudenlaisia tarinoita kansakunnasta, yltäkylläisyydestä, veroparatiiseista, ahneudesta – vaikenemisen kulttuurista. Meidän pitää uskaltaa tarttua arkoihin aiheisiin, murtaa sanomattomuuden muuri.

Suuret kustantamot välttelevät liiaksi kaikenlaista yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvaa kirjallisuutta. On syntynyt uudenlainen kirjallinen suuntaus, jota voi kutsua prosessoiduksi kirjallisuudeksi. Se näyttää hyvältä kuin McDonaldsin burgeri, maistuu aina samalta ja sen hiilihydraatit saavat aivot hetkeksi hypertilaan, mutta jonka ravinteet ovat lopulta pahaksi elimistölle. Kustantamot ovat itse synnyttäneet markkinansa, luoneet lukijoille tarpeen, jota on helppo kontrolloida. Täytyy vain tarjota lukijoilla sitä samaa kuin viime vuonna isänpäivänä. Kyse ei enää ole kirjallisuudesta, vaan markkinoista. Kustantamot eivät häpeile edes tunnustaa tätä asiaa. Tässä mennään markkinoiden ehdoilla. Kirjallisuus on valjastettu vetämään näitä vankkureita.
Uskon, että pienkustantamoiden aika on tulossa.

Lentävät spagettihirviöt

Jos jollekulle on jäänyt se epäselväksi, niin selvennetään asiaa. Plan B –kustannus on aloittanut toimintansa rinta rottingilla ja jalat tukevasti ilmassa. Miten muutenkaan? Avajaisia juhlitaan lauantaina 28.2.15 jossain päin Helsinkiä.  Plan B – kustannus haluaa lanseerata uuden tavan toimia ja ajatella. Haluamme saada aikaan kirjallista säpinää. Joten ne jotka kokevat, että on heillä paljon sanottavaa, olkoon se sitten esseetä, fiktiota, runoja, sarjakuvia tai pamfletteja, niin laittakaa tekstiä rohkeasti liikkeelle. Jos olet kyllästynyt yleiseen ”kirjallispoliittiseen” ilmapiiriin, niin Plan B – kustannus voi olla sinulle oikea ratkaisu tai sitten ei. Hämmennämme soppaa sen minkä ehdimme ja siinä sivussa teemme matkoja suomalaisen miehen ja naisen synkkään sielunmaisemaan ja toivomme löytävämme sieltä pieniä vihreitä ukkoja saunomassa ja pelaamassa eläinpeliä. Jos ymmärrät mitä tarkoitan, niin liity meihin. Lentävät spagettihirviöt eivät saa loputtomasti hallita planeetallamme.

Ei sovi kustannusohjelmaan

Sen pitää olla dynamiittia -räjähtävää ja yllätyksellistä. Itsensä näköistä. Se oli ensimmäinen ajatus joka tuli mieleeni, kun ajattelin pistää pystyyn oman kustantamon. Kyse siis ei ollut vain omakustanteesta, vaikka ensimmäinen tuotos onkin oma käsikirjoitus, hylkiö joka ei kelvannut kenellekään. Jostain pitää aloittaa, joten kannattaa uhrata oma lapsensa. Siis omakustanneko? Ei.  Omakustanne kuulostaa epätoivoiselta, sillä on huono kaiku korvissa. Epätoivoiset ihmiset päätyvät kustantamaan kirjansa itse ja se on säälittävää, vai kuinka? Miksi? Mitä pahaa epätoivoisissa ihmisissä on? Ai, niin: hehän ovat luusereita. Tyypit, jotka ovat epäonnistuneet ja nyt ne kuvittelevat olevansa jotain, mutta eivät ole. Lahjattomia. Siis epätoivoisia. Se tyyppi joka katsoo sinua peilistä takaisin. Sinä. Minä.

Ei sovi kustannusohjelmaan. Se luki pääsääntöisesti jokaisessa vastauksessa, jonka sain kustantamoilta. Käsikirjoitukseni ei kelvannut kenellekään. Ei sovi kustannusohjelmaan – liturgia on sivistyneempi tapa sanoa: käsikirjoituksesi on huono, emme halua julkaista tällaista sontaa. Kustantamoilla on oikeasti kustannussuunnitelma: kirjojen myyminen on liiketoimintaa, jonka tehtävänä on tuottaa voittoa. Se on se kustannusohjelma, siinä kirjallisuuden käsite joutuu puristuksiin. Lyhyt tutkailu kirjakaupan valikoimiin paljastaa armottomasti sen, että kustantamot julkaisevat paljon sontaa, kirjoja joilla ei ole mitään kirjallisia ansioita. Ne ehkä myyvät hyvin (monet eivät tee sitäkään), ja niille on kehittynyt oma vakiintunut lukijakuntansa, joka on pidettävä tyytyväisenä. Kyse on markkinoista: kysynnästä ja tarjonnasta. Tässä tapauksessa markkinat ovat olemassa tietylle tarpeelle ja kustantamoiden on tyydytettävä se. Petoa on ruokittava.  Lukijoille pitää tarjota sitä samaa joka vuosi uudestaan ja uudestaan. Siksi nuoren tytön kasvutarinoita, dekkareita, historiallisia viihderomaaneita tai isänpäivän sotakertomuksia painetaan vuodesta toiseen aina uudestaan. Kyse ei ole kirjallisuudesta, vaan markkinoista. Kustantamot eivät häpeile edes tunnustaa tätä asiaa. Tässä mennään markkinoiden ehdoilla. Kirjallisuus on valjastettu vetämään näitä vankkureita.

Tämä toki mahdollistaa myös sen, että oikeaakin kirjallisuutta vielä julkaistaan. Sille on oma lukijakuntansa, tosin suppea, mutta kyllä Nobel palkittuja kirjoja edelleen ostetaan ja luetaan. Harva suomalainen teos kamppailee tässä maailmanluokan sarjassa, joka henkii nostalgiaa ajasta, jolloin kirjallisuus vielä muutti maailmaa ja sen ihmisiä tai oli osana poliittista toimintaa, joka sai ihmiset oikeasti keskustelemaan tärkeistä asioista. Kirjallisuus joka kyseenalaistaa vallitsevat arvot on aina ollut marginaalissa. Kirjallisuuden viihdearvo on syönyt pohjaa sisällöltä. Hyvin kirjoitettu viihdekirjallisuus on päivän sana. Kustantamot etsivät epätoivoisesti vahvaa genretietoista kirjallisuutta, joka on valmiissa siistissä paketissa ja mikä ei aiheuta lisäkustannuksia. Se on kustannustehokasta. Kohdennettua kirjallisuutta, jossa ei ole yllätyksiä. Ei lukijalla, eikä kustantamolle. Sen varaan voi laskea kaupallisen strategian. Sama efekti kun menee syömään McDonaldsiin sen burgerinsa, joka maistuu aina samalta. Jonka hiilihydraatit saavat sinut hetkeksi hypertilaan, mutta jonka ravinteet eivät tee hyvää kehollesi.

Sitten aloin pohtia: ehkä hokema ei sovi kustannusohjemaan pitikin paikkansa. Ehkä asia olikin tosiaan niin kuin sanottiin. Käsikirjoitukseni ei vain yksinkertaisesti sopinut kustannusohjelmaan. Piste. Ei siis minkään kustantamon. Ei suuren eikä pienen. Siis täydellinen umpikuja. Mitään ei ollut tehtävissä. Tie oli kuljettu loppuun. Tämän tosiasian tunnistaminen oli itse asiassa vapauttavaa, kuin alkoholisti, joka tajuaa olevansa avun tarpeessa. Tässä tapauksessa apu oli omassa päässä: aivosoluissa joissa vapautui luovaa energiaa. Tilanne oli se, ettei kukaan voinut auttaa, se oli tehtävä itse. Oli luotava oma kustannusohjelma. Miksi tuhlata aikaansa odottamalla jonkun hermonsa menettäneet, ylityöllistetyn ja alipalkatun kustannustoimittajan hyväksyntää, henkilön joka joutuu lukemaan työkseen satoja käsikirjoituksia vuodessa? Miksi jäädä odottamaan hänen armollista hyväksyntäänsä? Ehkä hänellä oli ns. huono päivä kun hän tarttui käsikirjoitukseeni? Ehkä hän vihaa työtään, mutta ei löydä itselleen parempaakaan. Ehkä häntä ei edes kiinnosta kirjallisuus enää. Hän on vain duunissa, tekee sen mitä hänen on tehtävä. Löydettävä niitä hyvin kirjoitettuja viihdekirjoja. Tämän ajatuksen tajuaminen vapautti. Miksi hirttäytyä yhden totuuden malliin ja luopua omista unelmistaan.  Sitten muistin Odessan.

Suomen kansallisbibliografian Fennican tietokannassa on 44 viittausta Odessa kustantamoon. Odessa kustannus Oy oli ensimmäinen suomalainen urbaani vaihtoehtokustantamo, joka kustansi maineikkaita teoksia kuten: William S. Burroughsin Nistin ja Hurjat pojat – kuolleiden kirja, Sam Shepardin Motellien aikakirjat, Mary Beth Knechtelin Kultakalan, Barbara Sheen Shedevils – tosi pahojanaisia, Nasaretin pesänjakajat, Tony Jacksonin Kuppilan, Knut Andersenin Ihmissuhderomaani : (ujon nuoren runkkarin muistiinpanot, Man Rayn Omakuvan, Dan Steinbockin Andromedan, Susan Sontagin, ”Lihan estetiikka – teatteri Artaud’n mukaan”,  jne. Odessa eli koko sen lyhyen olemassaolonsa ajan suurella intohimolla, kuin huumeongelmiin vajonnut rock-tähti, joka kuolee 27-vuotiaana yliannostukseen kahden tähden hotellin kylpyammeessa. R.I.P.

Odessan julkaisemat kirjat ovat dynamiittia, ne ovat rohkeita, omaperäisiä ja laadukkaita. Niiden grafiikka on tummanpuhuvaa ja rosoista, niistä huokuu vaara ja kansalaistottelemattomuus. Underground. Ne tekevät hyökkäyksiä ihmismielen salaisiin sopukoihin. Vaarallista kirjallisuutta. Runollista. Kaunista. Ne ovat ei-kaupallisia. Osa niistä on hämmentäviä, kuin hulluparan yksinpuhelu täyteen ahdetussa metrossa. Ne haastavat sinut ajattelemaan. Niissä on halvan paperin tuoksu. Oman aikansa Pulp Fiction. Sellainen oli Odessa.

Tästä tunteesta ja rakkaudesta kirjallisuuteen Plan B sai alkunsa.

Kohti häämöttävää tunnelinpäätä

Plan B – kustannus on kiihdyttänyt koko syksyn ykkösvaihteella halki Tummien Lepakkoseutujen ihmeissään ja kauhuissaan, omituisen houreen saattelemena. Konehuoneesta nousee sankka savu. Ensimmäisen kirja teksti #Naarmu-tarinoita väkivallasta on oikoluvussa ja painotaloja on #WorldWide kartoitettu hiki hatussa. Mutta riittääkö se? Valoa on tunnelin päässä. Se klassinen ajatus Freud-sedästä ja junasta hiipii mieleen. Lähtölaskenta on kuitenkin vääjämättömästi alkanut. Tältäkö se tuntuu painaa  kojelaudan punaista nappia ja tajuta ettei mitään ole enää tehtävissä?

Halki tummien lepakkoseutujen

Plan B – kustannus on laittanut ykkösvaihteen silmään ja nostanut kytkimen ylös. Joten matka kohti tuntemattomia lepakkoseutuja voi alkaa. Jokaisella tarinalla on alkunsa, lopusta kukaan ei osaa sanoa vielä mitään. Tulevaisuus on ennakoimaton. Plan B – kustannus lähtee liikkeelle tilanteessa, jossa koko Eurooppa on ollut pitkään taloudellisessa taantumassa, Suomi mukaan lukien. YT- neuvottelut ovat päivän sana samalla kun osinkoja jaetaan ennätystahtiin. Tällainen maailmankuva ahdistaa. Kulttuuri on kaupallistettu. Joko kuulut S- tai K-ketjuun. Muista ottaa bonukset.

Mutta nyt kaasu pohjaan ja menoksi.