Sen pitää olla dynamiittia -räjähtävää ja yllätyksellistä. Itsensä näköistä. Se oli ensimmäinen ajatus joka tuli mieleeni, kun ajattelin pistää pystyyn oman kustantamon. Kyse siis ei ollut vain omakustanteesta, vaikka ensimmäinen tuotos onkin oma käsikirjoitus, hylkiö joka ei kelvannut kenellekään. Jostain pitää aloittaa, joten kannattaa uhrata oma lapsensa. Siis omakustanneko? Ei.  Omakustanne kuulostaa epätoivoiselta, sillä on huono kaiku korvissa. Epätoivoiset ihmiset päätyvät kustantamaan kirjansa itse ja se on säälittävää, vai kuinka? Miksi? Mitä pahaa epätoivoisissa ihmisissä on? Ai, niin: hehän ovat luusereita. Tyypit, jotka ovat epäonnistuneet ja nyt ne kuvittelevat olevansa jotain, mutta eivät ole. Lahjattomia. Siis epätoivoisia. Se tyyppi joka katsoo sinua peilistä takaisin. Sinä. Minä.

Ei sovi kustannusohjelmaan. Se luki pääsääntöisesti jokaisessa vastauksessa, jonka sain kustantamoilta. Käsikirjoitukseni ei kelvannut kenellekään. Ei sovi kustannusohjelmaan – liturgia on sivistyneempi tapa sanoa: käsikirjoituksesi on huono, emme halua julkaista tällaista sontaa. Kustantamoilla on oikeasti kustannussuunnitelma: kirjojen myyminen on liiketoimintaa, jonka tehtävänä on tuottaa voittoa. Se on se kustannusohjelma, siinä kirjallisuuden käsite joutuu puristuksiin. Lyhyt tutkailu kirjakaupan valikoimiin paljastaa armottomasti sen, että kustantamot julkaisevat paljon sontaa, kirjoja joilla ei ole mitään kirjallisia ansioita. Ne ehkä myyvät hyvin (monet eivät tee sitäkään), ja niille on kehittynyt oma vakiintunut lukijakuntansa, joka on pidettävä tyytyväisenä. Kyse on markkinoista: kysynnästä ja tarjonnasta. Tässä tapauksessa markkinat ovat olemassa tietylle tarpeelle ja kustantamoiden on tyydytettävä se. Petoa on ruokittava.  Lukijoille pitää tarjota sitä samaa joka vuosi uudestaan ja uudestaan. Siksi nuoren tytön kasvutarinoita, dekkareita, historiallisia viihderomaaneita tai isänpäivän sotakertomuksia painetaan vuodesta toiseen aina uudestaan. Kyse ei ole kirjallisuudesta, vaan markkinoista. Kustantamot eivät häpeile edes tunnustaa tätä asiaa. Tässä mennään markkinoiden ehdoilla. Kirjallisuus on valjastettu vetämään näitä vankkureita.

Tämä toki mahdollistaa myös sen, että oikeaakin kirjallisuutta vielä julkaistaan. Sille on oma lukijakuntansa, tosin suppea, mutta kyllä Nobel palkittuja kirjoja edelleen ostetaan ja luetaan. Harva suomalainen teos kamppailee tässä maailmanluokan sarjassa, joka henkii nostalgiaa ajasta, jolloin kirjallisuus vielä muutti maailmaa ja sen ihmisiä tai oli osana poliittista toimintaa, joka sai ihmiset oikeasti keskustelemaan tärkeistä asioista. Kirjallisuus joka kyseenalaistaa vallitsevat arvot on aina ollut marginaalissa. Kirjallisuuden viihdearvo on syönyt pohjaa sisällöltä. Hyvin kirjoitettu viihdekirjallisuus on päivän sana. Kustantamot etsivät epätoivoisesti vahvaa genretietoista kirjallisuutta, joka on valmiissa siistissä paketissa ja mikä ei aiheuta lisäkustannuksia. Se on kustannustehokasta. Kohdennettua kirjallisuutta, jossa ei ole yllätyksiä. Ei lukijalla, eikä kustantamolle. Sen varaan voi laskea kaupallisen strategian. Sama efekti kun menee syömään McDonaldsiin sen burgerinsa, joka maistuu aina samalta. Jonka hiilihydraatit saavat sinut hetkeksi hypertilaan, mutta jonka ravinteet eivät tee hyvää kehollesi.

Sitten aloin pohtia: ehkä hokema ei sovi kustannusohjemaan pitikin paikkansa. Ehkä asia olikin tosiaan niin kuin sanottiin. Käsikirjoitukseni ei vain yksinkertaisesti sopinut kustannusohjelmaan. Piste. Ei siis minkään kustantamon. Ei suuren eikä pienen. Siis täydellinen umpikuja. Mitään ei ollut tehtävissä. Tie oli kuljettu loppuun. Tämän tosiasian tunnistaminen oli itse asiassa vapauttavaa, kuin alkoholisti, joka tajuaa olevansa avun tarpeessa. Tässä tapauksessa apu oli omassa päässä: aivosoluissa joissa vapautui luovaa energiaa. Tilanne oli se, ettei kukaan voinut auttaa, se oli tehtävä itse. Oli luotava oma kustannusohjelma. Miksi tuhlata aikaansa odottamalla jonkun hermonsa menettäneet, ylityöllistetyn ja alipalkatun kustannustoimittajan hyväksyntää, henkilön joka joutuu lukemaan työkseen satoja käsikirjoituksia vuodessa? Miksi jäädä odottamaan hänen armollista hyväksyntäänsä? Ehkä hänellä oli ns. huono päivä kun hän tarttui käsikirjoitukseeni? Ehkä hän vihaa työtään, mutta ei löydä itselleen parempaakaan. Ehkä häntä ei edes kiinnosta kirjallisuus enää. Hän on vain duunissa, tekee sen mitä hänen on tehtävä. Löydettävä niitä hyvin kirjoitettuja viihdekirjoja. Tämän ajatuksen tajuaminen vapautti. Miksi hirttäytyä yhden totuuden malliin ja luopua omista unelmistaan.  Sitten muistin Odessan.

Suomen kansallisbibliografian Fennican tietokannassa on 44 viittausta Odessa kustantamoon. Odessa kustannus Oy oli ensimmäinen suomalainen urbaani vaihtoehtokustantamo, joka kustansi maineikkaita teoksia kuten: William S. Burroughsin Nistin ja Hurjat pojat – kuolleiden kirja, Sam Shepardin Motellien aikakirjat, Mary Beth Knechtelin Kultakalan, Barbara Sheen Shedevils – tosi pahojanaisia, Nasaretin pesänjakajat, Tony Jacksonin Kuppilan, Knut Andersenin Ihmissuhderomaani : (ujon nuoren runkkarin muistiinpanot, Man Rayn Omakuvan, Dan Steinbockin Andromedan, Susan Sontagin, ”Lihan estetiikka – teatteri Artaud’n mukaan”,  jne. Odessa eli koko sen lyhyen olemassaolonsa ajan suurella intohimolla, kuin huumeongelmiin vajonnut rock-tähti, joka kuolee 27-vuotiaana yliannostukseen kahden tähden hotellin kylpyammeessa. R.I.P.

Odessan julkaisemat kirjat ovat dynamiittia, ne ovat rohkeita, omaperäisiä ja laadukkaita. Niiden grafiikka on tummanpuhuvaa ja rosoista, niistä huokuu vaara ja kansalaistottelemattomuus. Underground. Ne tekevät hyökkäyksiä ihmismielen salaisiin sopukoihin. Vaarallista kirjallisuutta. Runollista. Kaunista. Ne ovat ei-kaupallisia. Osa niistä on hämmentäviä, kuin hulluparan yksinpuhelu täyteen ahdetussa metrossa. Ne haastavat sinut ajattelemaan. Niissä on halvan paperin tuoksu. Oman aikansa Pulp Fiction. Sellainen oli Odessa.

Tästä tunteesta ja rakkaudesta kirjallisuuteen Plan B sai alkunsa.