Kolumni Lumooja lehteen 20.10.15

Kuvat rikkoutuneista ikkunoista Pariisin keskustassa muistuttavat vielä pitkään sanan mahdista. Sanat – oikein kohdistettuna – voivat muuttaa maailmaa, tai tuhota sen. Kirjailijan on tunnettava oma vastuunsa, mutta uskallettava myös toteuttaa vapauttaan. Mikään mahti maailmassa ei voi evätä tätä oikeutta yksipuolisesti. Kirjailijoita on aina kuunneltu, kun maailma on ajautunut törmäyskurssille tai kun valtaapitävät ovat kääntyneet omaa kansaansa vastaan. Tilanne, jossa Suomi (tahtomattaan) joutuu ottamaan sotaa pakenevia ihmisiä huostaansa, on saanut kansan jakautumaan kahtia. On syntynyt puhetta, jollaista emme ole aikaisemmin kuulleet. Aseet (vielä) on korvattu sanoilla, mutta niiden tarkoitusperä on sama. On syntynyt vihapuhekulttuuri. Ihminen, joka on tottunut ajattelemaan ja pohtimaan näkemäänsä on ymmällään. Tila keskustelulle on kaventunut olemattomiin, television ajankohtaisstudiot on kansoitettu ihmisillä, jotka edustavat mielipiteiden ääripäitä ja jotka ovat lakanneet kuuntelemasta naapuria. Vain se ”miltä musta tuntuu” on merkityksellistä. Tosiasioista tai niistä johdetuista argumenteista kukaan ei ole juuri kiinnostunut. Olemme luoneet kulttuurin, jossa huudamme toistemme ohi. Poliittinen eliitti toistaa ulkoa opittuja fraaseja, jotka on kirjattu hallitusohjelmaan. On toki myös takinkääntäjiä ja hännystelijöitä. Suurin osa kirjailijoista on hiljaa, eivät sano mitään tai keneltäkään ei ole kysytty mitään tai ketään ei oikeastaan kiinnosta kuulla heidän mielipiteitään. Samaan aikaan kustantamot miettivät keneltä julkkikselta olisi kannattavinta tilata paljastuskirja.

Suomi on aina ollut yhden totuuden maa. Muunlaiset totuudet eivät ole tänne mahtuneet, ne on kuihdutettu hengiltä. Kirjailija Umayya Abu-Hanna kirjoitti vuonna 2012 Helsingin Sanomiin artikkelin, jossa hän ruoti Amsterdamiin lähtönsä syitä; hänen adoptiotyttärensä oli joutunut rasismin kohteeksi. Tätähän kansankunta ei sulattanut. Se oli pahoittanut mielensä. Suomiko muka rasistinen maa. Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin kritisoi Abu-Hannan negatiivista kuvaa Suomesta. ”Keskustelu” kuihtui kasaan muutamassa viikossa, kunnes se heräsi taas eloon muutama viikko sitten, kun Irakista ja Syyriasta alkoi saapua apua tarvitsevia ihmisiä maamme rajoille. On omituista, ettei tästä kaikesta ole kirjoitettu enemmän kirjoja tai ehkä on, mutta niitä ei ole julkaistu. Me tarvitsemme uudenlaisia tarinoita kansakunnasta, yltäkylläisyydestä, veroparatiiseista, ahneudesta – vaikenemisen kulttuurista. Meidän pitää uskaltaa tarttua arkoihin aiheisiin, murtaa sanomattomuuden muuri.

Suuret kustantamot välttelevät liiaksi kaikenlaista yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvaa kirjallisuutta. On syntynyt uudenlainen kirjallinen suuntaus, jota voi kutsua prosessoiduksi kirjallisuudeksi. Se näyttää hyvältä kuin McDonaldsin burgeri, maistuu aina samalta ja sen hiilihydraatit saavat aivot hetkeksi hypertilaan, mutta jonka ravinteet ovat lopulta pahaksi elimistölle. Kustantamot ovat itse synnyttäneet markkinansa, luoneet lukijoille tarpeen, jota on helppo kontrolloida. Täytyy vain tarjota lukijoilla sitä samaa kuin viime vuonna isänpäivänä. Kyse ei enää ole kirjallisuudesta, vaan markkinoista. Kustantamot eivät häpeile edes tunnustaa tätä asiaa. Tässä mennään markkinoiden ehdoilla. Kirjallisuus on valjastettu vetämään näitä vankkureita.
Uskon, että pienkustantamoiden aika on tulossa.